Heinä-elokuussa torstaipäiväni alkavat sääennusteen tutkailulla, Tampere Siilinkari tuulisuuden ja lämpötilan osalta ja mitä Tampere Härmälä lupailee sateen suhteen. Päivän kuluessa kerta toisensa jälkeen tarkistan onko sääennuste muuttunut ennen soveltavaan melontaan lähtöäni. Vilkuilen myös vähän väliä soveltavan melonnan Whatsappia, onko sinne tullut viestiä melontaillan tiimoilta, vaikkapa: melonta on peruttu sääolosuhteiden vuoksi.
Rauhaniemen rannassa vastuuohjaaja haistelee tuulen suuntaa ja voimakkuutta samalla pälyillen taivaalle. Tuulella on tavoitteena lähteä melomaan vastatuuleen, niin paluumatka on kevyempi myötätuulessa. Kun melontaryhmä on koolla, vastuuohjaaja kertoo illan melontasuunnitelman ja lähdemme vesille.
Toiset melovat kajakkiyksiköllä, mutta minulla on kaksikko ja hyvä apumeloja. Alkuun ajattelin, että kun opin riittävän hyvin melomaan, kokeilen yksikköä, mutta parina viimeisenä kesänä apumeloja on ollut niin hyvä tyyppi, että en enää mieti yksikkömelontaa. Kaksikossa tulee sopivasti yhdessä tekemisen meininki.
Aallokko keinutti kajakkia leppoisasti, kun meloimme ns. laguuniin, joka on pieni, hyvin suojaisa lahdenpohjukka, jonka rantapuuston lehvästö kurottautuu veteen saakka. Laguunista tultuamme avovedelle, meille yllätykseksi, tuulen suunta oli kääntynyt ja voimistunut, joten paluumatkankin meloimme vastatuulessa aallonharjalta aallonharjalle voimia säästelemättä. Kävi hyvä tuuri, veden pärskeet pesivät silmälasit, kotona iltapesulla säästyin tältäkin vaivalta.
Kaupunkimelontaa kanavassa
Ranta-Tampellan alueeseen oli mielenkiintoista tutustua kanavasta käsin, kokonaan toisesta näkökulmasta kuin mistä normaalisti katselee uusia asuntoalueita. Kummastelin kanavan korkeita ja sileitä seinämiä, jospa kesäillan tiimellyksestä putoaa kanavaan, miten päästä kuiville.
Kanavan läpi emme voineet meloa Tammerkosken senhetkisen voimakkaan virtauksen vuoksi. Se jäi hiukan mieltäni kaihertamaan, ehkäpä joskus. Ilta oli aurinkoinen ja lämmin, oli kiva meloa leppoisaan tahtiin tyynellä järvenselällä. Helteen vuoksi pidimme melontamatkalla useita virkistäviä juomataukoja.
Aivan mahtavan huikea kokemus oli sivuaallokossa melominen. Kun kajakki vajosi aallonpohjalle, molemmilla puolin kajakkia oli upea vesiseinämä. Ensimmäisellä kerralla hiukan säpsähdin ja hämmästelin, miksi vesi ei tullut kajakkiin, vaikka aallot olivat kajakin reunoja korkeammalla. Pian nousimme aallonharjalle ja vaivuimme uudelleen aallonpohjalle. Yllättävän nopeasti pelontunne katosi ja mielihyvä valtasi minut. Aallonharjalla odotin jo seuraavaa aallonpohjaa ja ympäröiviä vesiseinämiä. Tätä kokemusta en antaisi mistään hinnasta pois.
Joukkoomme kuuluu myös täysivaltaisina jäseninä kaksi kajakkikoiraa. Tarmo, kultainennoutaja, joka isomman koiran vastuulla käy aika ajoin tarkistamassa suloisen, pienen Picon, Biewerterrierin melontaturvallisuuden ja viihtyvyyden.
Haaveeni on joskus päästä melomaan verkkaisasti virtaavalle joelle rantapuuston katveeseen. Varmasti Tarmo ja Pico ovat samaa mieltä, joelle pitäisi päästä.
Melontaterveisin: Anna-Mari Nahkola
