Koskenlaskua Norjan Sjoa-joella

Joukko koskimelojia teki heinäkuun 2022 alussa noin viikon mittaisen matkan Norjan Sjoa-joelle. Seurueessa oli melojia eri puolilta Suomea, Tampereeltakin muutama.

Tampereen Vihurin Olivia Malinen kokosi ajatuksiaan matkan jälkeen ja kirjoitti kokemuksistaan koskimelojien postituslistalle. Toinen Vihurin meloja Altti Kurki piti matkan aikana – ja ennen sitä – päiväkirjaa. Tämä blogikirjoitus sisältää nuo molemmat tekstit.

Olivian (lyhyt) matkaraportti

Oli niin mykistävä Norjan reissu että kesti näin kauan pukea sanoiksi.

Matkan ensimmäiset adrenaliinit saatiin Taalainmaan yössä ku melkein onnistuttiin buuffaamaan parista peurasta ajovaloissa Juusolle aamupalabiffit. Sen jälkeen mentiin rauhallisin mielin Kärringforsin rantaan yöpuulle, kun oltiin ensin saatu hyttysten pistoista voimaa telttojen pystytykseen. Aamulla purettiin teltat kaatosateessa ja jatkettiin matkaa (viereinen koski oli niin kuiva).

Ajettiin Norjan puolelle, jossa melottiin iltapäivästä Trysil, jossa oli vettä suomalaisen asteikolla mukavasti. Sitten päästiin Sjoalle, jossa oli mukavasti vettä norjalaisen asteikolla. Ekana Sjöa-päivänä 160 kuutiota, eli aivan järisyttävän kokoiset aallot (sopiva vertaus ehkä myrskyisän meren aaltoihin, itse en ollut aiemmin koskaan melonut niin isoissa aalloissa). Myös valtavia honttoja, joiden välistä Pesonen ohjasi meidät kauniilla laskulinjoillaan.

Hulppeiden vuoristo- ja kanjonimaisemien lisäksi suomalaisen mykisti se, että koski vaan jatkuu ja jatkuu alas ja alas niin kuin ei koskaan loppuisi. Missä vaiheessa siis pääsee kantamaan? Ei missään, koska noin tunnin yhtäjaksoisen kosken laskemisen jälkeen ajetaan takaisin autolla ylös ja kuunnellaan ja hoilataan täysillä “Sommartiden hej hej, sommartiden!”

Pystytettiin telttaleiri Sjoa Rafting centeriin jossa viihdyttiin koko Sjoallaoloaika. Seuraavana päivänä laskettiin Sjoan Playrunia uudestaan. Melojaporukkaan kuului reilut 10 melojaa ja heti kosken alkupätkällä Bru-Brun välillä kaikki ei mennytkään loistavan käsikirjoituksen mukaan kuten edellispäivänä, vaan päästiin reskuttelemaan paria melojaa, minkä aikana porukka ehti hyvin hajaantua eri puolille kymmeniä metriä leveää koskea. Lopulta päästiin kuitenkin hienosti alas vuolaissa tyrskyissä edellispäivän lopetuspisteelle, josta allekirjoittanut päättikin vielä jatkaa kosken lyhyen loppupätkän Pesosen ja Janin perässä. Kyseisessä kohdassa piti puikkelehtia ylhäältä huonosti näkyvää kaistaa pitkin parin honton välistä ja kääntyä tiukasti vasemmalle ennen alimmaista isointa honttoa.

“Hulppeiden maisemien lisäksi suomalaisen mykisti se, että koski vaan jatkuu ja jatkuu alas ja alas niin kuin ei koskaan loppuisi.”

Siinä kohdassa oli tietysti koko Playrunin hienoin kohta kaatua (tuumailin ilmeisesti itsekseni) ja Vilppulasta luottavaisesti opittuna tein eskimon hitaasti, jolloin ehdin ajautua pois halutulta reitiltä, ja kaaduin pian uudelleen. Toisen eskimon jälkeen tajusin surffaavani alimmaisessa hontossa Janin kanssa kylki kyljessä ja yritin haukkoa henkeä vettyneillä keuhkoillani. Sitten kaaduin kolmannen kerran ja päätin, että oli aika kokeilla Norjan vesissä uimista. Ilmeisesti kyseisessä hontossa asuva Näkki piti Welhonpesän neopreenitossuja niin eksoottisina, että päätti napata ne itselleen. Osaavien reskuttajien myötä meloja ja kalusto saatiin kuitenkin turvallisesti kuivalle maalle. Melojaurani tähänastisista hontoista isoin oli kaikesta huolimatta käymisen arvoinen! Janille hatunnosto kun tuli sieltä meloen pois, eli ei se oikeesti mikään mahdoton ollut.

Seuraavana päivänä oli aika käydä tsekkaamassa Ylä-Ula jossa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi vettä. Matkalla päätin yrjötä (eilen niellyssä jokivedessä oli lampaan skeidaa vuorilta?) ja olin poissa elävien kirjoista pari päivää, joiden aikana muut laskivat tuttua Sjoan Playrunia ja sitä edeltävän Åsengjuvetin pätkän, ja hurjimmat kävivät myös laskemassa vesiputouksia, joissa onnistuttiin saamaan kajakki kymmeneksi minuutiksi pyörimään kallion alle undercuttiin (meloja tuli pois uimalla). Seuraavan kerran kun laskin Sjoan, “meren aallot” olivat muuttuneet Nässyn aalloiksi, eikä loppupätkän kaatumiskohtaakaan ollut tunnistaa samaksi (virtaama pudonnut 70 kuutioon).

Viimeisen melontapäivän vietimme vielä Norjan puolella Setningalla, joka lumosi kauneudellaan. Kapea koski puikkelehti koskemattoman luonnon keskellä, virtasi villisti ja sisälsi pienen pieniä droppeja. Paikka oli sen verran rauhallinen ettei tarvinnut jatkuvasti erittää adrenaliinia mutta pääsi siellä kuitenkin yhden eskimon tekemään, ja skauttaillessa kiipeilemään metsäisillä jyrkänteillä.

Loppukotimatka ajettiin yhteen putkeen Kappelskäriin asti ja siitä päivälautalla Naantaliin. Melojat (ja kalusto) ehjänä.

Olivia Malinen

Altin (pitkä) matkapäiväkirja

Jos haluat skipata reissuvalmistelut, aloita kohdasta Lauantai 2.7.

Aikaisin keväällä

Jan kyseli tamperelaisten koskimelojien ryhmässä kiinnostusta lähteä kesällä Norjaan. Ei hitto, tuonne on pakko päästä mukaan, vaikka jännittää. Aloitin treenaamaan mm. eteenpäin melontaa, parempaa eskimoa, keskivartalon voimaa ja takaketjun venyvyyttä. Tavoitteenani oli, että toimistotyön ja 2 kk koronataudin riepottelema fysiikkani kestäisi meloa seitsemän koskipäivää putkeen.

Toukokuun alku

Tajuntaani räjähti ajatus, että pian olen Norjassa melomassa.

Keskiviikko 14.6.

Kävimme Vilppulankoskella harjoittelemassa akanvirtaan menoa ja stopparissa pyörimistä. Kaikki meni lähes täydellisesti. (Melonta)itsetunto huipussaan.

Tiistai 20.6.

Käytiin porukalla Vilppulankoskella melomassa ja treenaamassa. Akanvirtoja, stopparieskimoita ja linnunmaidon lämpöistä vettä. Harjoiteltiin (pelleiltiin) neljän melojan boatercrossia. Käytännössä tämä tarkoittaa melojien samanaikaista lähtöä ylävirralta, ja voittaja on se, joka suoriutuu kaikista nopeimmin maaliin ennalta määrättyä reittiä pitkin. Matkalla pari mielenkiintoista akanvirtaan menoa ja stoppari. Kertaakaan en pysynyt reitillä ja muutenkin treenit meni hieman sinne päin. Takaisintulomatkalla kaveri tarjosi hyviä koskiliivejään lainaksi Norjaan. Kysyn vuokrahintaa, joka on ”tule hengissä takaisin”. Lupaava alku.

Keskiviikko 28.6.

Seurasin huolestuneena Sjoan virtaamia. Whitewater.guide apin mukaan joella toimiva virtaama on 30–100 m³ sekunnissa. Puolen yön jälkeen pyörin sängyssä ja pohdiskelin, mitä 330 kuution virtaama tarkoittaa.

Torstai 30.6.

Pakkauspäivä. Olin jo tehnyt varustelistat muutamaa viikkoa etukäteen ja varmistanut, että mitään oleellista ei puutu. Sulloin tavarat laukkuihin ja ikeakasseihin. Arvelin, että ruokaa ja vaihtovaatteita on liikaa.

Perjantai 1.7.

Lähtö kukonlaulun aikaan. Yöllä nukuin 2 tuntia, taisi hieman jännittää. Ensin ajoimme Tampereelta Turkuun Janin mystisen kaverin, Pesosen luokse. Kuvittelin hänet alun perin pitkäksi ja hillityksi, harmaapartaiseksi tuppisuu-ukoksi. Mikään näistä oletuksista ei pidä paikkaansa. Eipä siinä mitään, tavarat Pesosen pakuun ja suoraan Naantali–Kapellksär-päivälautalle. Valitsin todennäköisesti lautan kovimman ja epätasaisimman penkin nukkumapaikakseni, mutta uni tuli silti.

Ruotsin puolella ajoimme minkä jaksoimme. Yövyimme ”Björbo”-nimisessä paikassa. Hyttysiä oli ns. ”Lapin määrä”. Väsytti niin paljon, että en jaksanut välittää. Pystytin teltan vähissä vaatteissa. Vieressä on joku koski, jossa joskus on loistava aalto, mutta tällä hetkellä paikka muistutti lähinnä heinäkuista Murolekoskea.

Lauantai 2.7.

Lue lisää: koskiluokat 1–6

Unikekona herään, kun muut ovat jo aamupalalla. Ajaminen jatkui kohti Sjoaa. Matkalla katselimme maisemia ja meloimme Elsbyssä sijaitsevan Trysilva-joen. Lähinnä ykkösen jokimaista koskea ja pari kakkosen pätkää. Ehkä pari kolmosen hässäkkää. Koskimelonnan kannalta pääosin tylsää, mutta upeaa jokiretkimelontaa silti. Illalla saavuimme Sjoalle. Majoituimme samalla leirintäalueelle muiden suomalaisten kanssa. Leirintäalueporukassamme oli noin 10 henkilöä. Kaikki näyttivät tuntevan kaikki, minä vain muutaman. No, ruokaa laitellessa juttu alkoi kulkemaan.

Sunnuntai 3.7.

Ensimmäinen todellinen melontapäivä. Melomme ”Pre-play run” ja “Playrun” pätkät. Pituutta tälle osiolle tulee yhteensä 9 km. Tasaisia paikkoja ei tällä reitillä nyt liiemmin ollut, koska 160 kuution virtaama takasi pärskeet ja aallokkojonot.

Ensimmäisellä laskukerralla ei oikeastaan edes jännittänyt. Mikään yksittäinen paikka ei ole pahempi kuin mitä Kymillä ja Pirkanmaalla on tullut vastaan. Aallot ovat vain hieman korkeampia ja stopparit suurempia. Korkeista aalloista selviää suoraan melomalla, lantiota heiluttamalla ja ylätuella. Stopparit ovat vielä helpompia, sillä ne kierretään.

Seurasin lammasmaisesti edellä melovaa ”linjan näyttäjää”, joka näyttää laskulinjan. Muutaman metrin heitto laskulinjalta voisi tarkoittaa hontossa pyörimistä. En mieti asiaa sen kummemmin, keskityin melomiseen aalto, möyhy, akanvirta ja stoppari kerrallaan. Pesonen meloi edellä ja näytti hyvät laskulinjat. Näin ensimmäinen kosketukseni norjalaiseen ”big wateriin” oli hempeä ja hyväntahtoinen.

Suurin ero Etelä-Suomen koskiin on kosken pituus. Suomessa kosket ovat lyhyitä, Norjassa uimari voi pärskiä jopa puoli kilometriä ennen kuin pääsee pois koskesta.

Ensimmäinen kierros playrunia oli niin mukava, että vedimme toisen kierroksen. Illalla kokeneemmat melovat vielä kolmannen, mutta minä jäin leiriin syömään ja maisemia fiilistelemään.

Maanantai 4.7.

Jännitti enemmän kuin eilen. Lihaksissa tuntui hieman eilisen melonnat. Ihmettelin ääneen, onko jalkalihasten väsyminen normaalia. Ilmeisesti kuuluu lajiin.

Lähdimme melomaan playrunia. Aurinko paistoi ja vesi oli hieman laskenut eilisestä. Tarkkaavaisuuteni herpaantui hetkeksi, mikä oli loistava hetki joen jumalille näyttää voimansa. Heräsin ajatuksistani, kun näin edessäni pienen honton. Siellä toinen meloja yritti meloa suoraan läpi ja onnistui. Minä sen sijaan yritin saman aikaisesti ottaa vauhtia ja väistää. Lopputuloksena päädyin hitaalla vauhdilla vinosti honttoon. Pidin melastani kiinni ja hontto kaatoi minut. Pidin edelleen melastani kiinni ja yritin selvittää mitä juuri tapahtui. Ennen selviämistä hontto käänsi minut taas oikein päin. Ei tarvinnut edes tehdä eskimoa.

Oli hankala kävellä, koska kehoni tärisi. Kuitenkin mieli oli tavallaan rauhallinen. Pelkoa ei sinällään ollut, mutta kehon adrenaliiniryöppy ja jatkuva tärinä kertoivat että ”jotain tapahtui”.

Näin vilaukselta kuinka jäljessäni melova kaveri väistää honton parin metrin päässä. Ehdin pelästyä, että toivottavasti kovin moni ei päädy kanssani tänne pyörimään. Sekunnin murto-osan kuluttua koski päättä kääntää minut taas ympäri kalojen maailmaa ihmettelemään ja taas uudelleen oikeinpäin. Tällä kertaa seuraava meloja ajoi suoraan keskeltä kohti honttoa ja hänen rintakehänsä törmäsi paattiini. Minulle ei selvinnyt tässä hetkessä miten hänen kävi, koska pyörähdin uudestaan. Hontto heitteli minua hetken ollessani ylösalaisin. Sitten olenkin poissa hontosta, oikein päin ja kajakissa. Kajakki tosin täynnä vettä, sillä aukkopeite antoi periksi. Eipä siinä muu auta kuin poistua kajakista ja uida rantaan. Koko honttotapaus kesti alle 10 sekuntia.

Uintini oli lyhyt, noin 50 metriä koskea. Onneksi olin harjoitellut koskessa uintia melan kanssa. Rannalle päästyäni puhaltelin hetken, söin pähkinöitä ja kävelin puoli kilometriä alavirtaan, jonne toverini olivat keränneet minun ja hontossa tapaamani melojan kamppeet. Lauleskelen mennessäni ”Sommartider hej hej”. Metsässä oli hankala kävellä, koska kehoni tärisi. Tästä huolimatta mieli oli tavallaan rauhallinen. Pelkoa ei sinällään ollut, mutta kehon adrenaliiniryöppy ja jatkuva tärinä kertoivat että ”jotain tapahtui”. Kajakeille saavuttuani hyppään sisään ja meloimme porukalla reitin kunnialla loppuun. Reitin loputtua tosin eräs toinen tamperelaiseksi identifioituva kävi ylimääräisessä pesukoneessa maistelemassa Sjoan vesiä.

Tiistai 5.7.

Aamu alkoi leirissä tavalliseen tapaan. Selkeästi suosituin ruoka (joka ikisenä aamuna) oli munakas pannulla pekonin kera. Tähän sitten lisättiin vaihtoehtoisesti makkaranpaloja, sipulia tai paprikaa. Itse olin kapinallinen ja söin kaurapuuroa. Aamuhöpöttelyn yhteydessä alkoi joka-aamuinen jauhaminen siitä, missä joessa olisi sopivasti vettä, millainen sää on ja mitenkä autokyydit järjestetään. Yllättävän viihdyttävää.

Ajoimme ylös tunturiin arvioimaan ylä-Ulan vesitilanteen. Ei siellä ollut vettä, mutta pari huimapäätä kävi laskemassa vieressä sijaitsevan kolmoisputouksen. Paikan vaarallisuuden huomasi siitä, että minua ei pyydetty mukaan. Rannalta katselijat valokuvasivat ja hoitivat turvajärjestelyt.

Kakkosputouksen alle asetettiin heittoköysimies ja kolmannen putouksen alle living bait. Ensimmäisen laskukierros sujui hyvin. Toisella kierroksella kolmas tamperelaiseksi identifioituva kävi ihmettelemässä norjalaisen undercutin maisemia ja kajakki otti vartin uinnit samassa paikassa. Toinen huimapää tuli yhden putouksista flättinä alas ja valitteli hieman selkäänsä. Lopputulemana melojat olivat fyysisesti terveenä ja kalusto ei ottanut pahempaa osumaa.

Ylä-Ulan seikkailun jälkeen laskimme koko porukka pre-playrunin kerran ja playrunin kahteen kertaan. Virtaama oli jälleen laskenut ja aallot madaltuneet. Minua silti pelotti hieman edellisiä päiviä enemmän.

Keskiviikko 6.7.

Aamu oli rauhaisa ja rento kuten yleensä. Koskenlaskijoita yleensä yhdistää tietynlainen rentous ja levollisuus. Kyllä porukkaan monenlaista vipeltäjää mahtuu, mutta tätä levollisuutta löytyy kaikilta omalla tavallaan. Myös yhteisöllisyys tässä lajissa viehättää. Olemme riippuvaisia toisistamme niin matkustamisen, autojen koordinoinnin, melonnan turvallisuuden ja vesitilannetietojen suhteen. Porukalla leiriytyminen tuo mieleen lapsuuden leirikoulut ja riparit.

Reissu alkoi painamaan näin viidennen melontapäivän aamuna. Erityisesti selkälihakseni olivat väsyneet ja kaipaisivat lepopäivää. Yhtä voimakasta oli henkinen väsymys. Päivä päivältä kosken jännittäminen kasvoi, koska pää ei saanut palautumisaikaa. Minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta näin pitkistä melontareissuista. En vielä reissun jälkeenkään tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Kävelyreissu tunturiin olisi tehnyt hyvää, mutta päätin mennä melomaan. Laskimme pre-playrunin ja playrunin kahdesti.

Torstai 7.7.

Kuudes melontapäivä, selkälihakset kipeänä ja muuten keho väsyneenä. Seuraavilla reissuilla aion pitää yhden välipäivän melonnasta.

Jännittävä päivä, Pesonen ja Jan yllyttävät positiivisesti Åsengjuvetille. Kyseessä on noin 11 km pätkä kolmosen ja nelosen koskea. Mieleni rauhoittuu hieman, kun kuulen että pätkällä ei vuoden 2010 jälkeen ole kuollut ketään. Tätä ennen kuolemat johtuivat kuolettavasta hontosta, joka mystisesti ”katosi”. Todennäköisesti paikkaa paljon käyttävät raftarit räjäyttivät honton aiheuttavan kivenjärkäleen pois, jotta he voisivat turvallisesti kuskata ja uittaa asiakkaitaan. Toisin sanoen mustelmia voisi tulla, mutta muuten koskiuintitaitoiselle ”turvallinen” paikka.

Kuvittelin usein, että ohitamme Tolkienin haltioiden leirin, tai että vastaan tulee kääpiöseurue. Samanlaisia ajatusleikkejä leikin kyllä aiemminkin, mutta täällä vaikutelma oli vielä voimakkaampi.

Åsengjuvet lumosi kauneudellaan. Syvää kallioista kanjonia, kristallivettä, putouksia, koluja ja kitukasvuista puustoa. Kuvittelin usein, että ohitamme Tolkienin haltioiden leirin, tai että vastaan tulee kääpiöseurue. Samanlaisia ajatusleikkejä leikin kyllä jo playrunin kanjonissa, mutta täällä vaikutelma oli vielä voimakkaampi. Koski oli upeaa ja Pesonen näytti pääosin hyvää linjaa. Mukana olivat minä, Mikko ja Pesonen. Meloin keskellä, mutta ei tästä kommelluksitta selvitty. Åsengjuvetilla on pidempi vaikeampi pätkä. Jos ui pätkän alussa, niin saa todennäköisesti uida puoli kilometriä ennen rantaan pääsyä.

Heti viitisenkymmentä metriä vaikean pätkän alun jälkeen voimakas virta repäisi melan kädestäni kajakin alle vasemmalle puolelle. Päästin molemmat kädet irti melasta ja horjahdin hieman oikealle. Korjasin horjahduksen lantioliikkeellä ja ottamalla oikealla kädellä kevyen tuen vedestä. Silmänräpäystä myöhemmin otin melani uudestaan kiinni vasemmalla kädellä kajakin alta ja jatkoin melomista. Lähellä oli! Kuohuvaa, myllertävää ja kaatuilevaa vettä jatkui. Pahin oli jo ohi.

Meloimme pienehköä aallokkojonoa, kun äkkiä tajusin, että Pesonen on edessäni paikallaan koskessa pikkuhontossa, eikä minulla ole aikaa väistää. Eikä sitä kehtaa vauhtia ottaa, jos sattuisi huonolla tuurilla melomaan vaikkapa naamataulua päin. Ajauduin honttoon ja kaaduin. Tunsin, että aukkopeite irtosi itsestään ja vesi täytti kajakin hujauksessa. Yritin eskimoa kolmesti, mutta mitään ei tapahtunut. Tiesin, että kajakki oli täynnä vettä, joten poistuin kajakista. Pidin melastani kiinni ja uin koskessa selälläni voimia säästävässä asennossa. Aallot ja möyhyt heittelivät vettä reippaasti pääni yli.

Pian Mikko oli vierelläni, ja käski minua ottamaan kiinni hänen kajakkinsa perästä. Otin kiinni ja meno jatkui. Pian päästin irti, koska Mikko käski tai sitten otteeni lipesi. Hyvä juttu että lipesi, paikka olisi ollut paha laskea kajakin perässä riippuen. Eipä siinä mitään, uudestaan kiinni Mikon kajakista ja bileet paranivat. Hetken kuluttua vastaan tuli sopiva akanvirta, johon Mikko minut hinasi. Oikeaoppisesti hän käskytti minua ”KOKONAAN POIS VEDESTÄ”. Hän jatkoi, kunnes olin kokonaan rannalla. Huusin kosken pauhun yli ”OLEN KUNNOSSA”. Tämän jälkeen Mikko lähti Pesosen perään kalastamaan kajakkiani.

Tässä hetkessä pohdin, missä kajakkini on. Kuinka pitkän matkaa joudun kävelemään? Joudunko kiipeämään ylös jyrkkää seinämää tien varteen, jos kajakki on pitkän matkan päässä? Samalla harmitti aukkopeitteen pettäminen, sillä tiesin Vilppulankosken honttoharjoitusten perusteella, että pikkuhontoista selviän kunnialla.

Norja oli osoittanut voimansa 200 metrin uimareissuni aikana. Onneksi osaan ajoittaa hengitykseni aaltojen mukaan. Lapsuuden uimakouluista ja kilpauinnista on paljon hyötyä!

Tärinä jaloissa ja käsissä oli voimakasta. Kävelin muutaman sata metriä alajuoksulle päin, kunnes Mikko tuli vastaan. Kajakki oli pelastettu rannalle sadan metrin päähän. Eteenpäin ei vain pystynyt kävelemään, koska vastaan tuli äkkijyrkkä kallionseinämä. Mikon ohjeita noudattaen uin melaa apuna käyttäen parikymmentä metriä akanvirtaan, jossa Mikko odotti. Siitä laskin sitten ehkä viisikymmentä metriä alaspäin helppoa koskea Mikon perästä kiinni pitäen.

Siellä odotti Pesonen ja kajakki. Loppu hyvin, kaikki hyvin! Norja oli osoittanut voimansa 200 metrin uimareissuni aikana. Onneksi osaan ajoittaa hengitykseni aaltojen mukaan. Lapsuuden uimakouluista ja kilpauinnista on paljon hyötyä! Pienen puhaltelutauon jälkeen meloimme Åsengjuvetin loppumatkan. Loppuillasta meloimme vielä kaksi kertaa pre-playrunin ja playrunin, joiden virtaama oli laskenut noin 70 kuutioon.

Perjantai 8.7.

Lähtöpäivä Norjasta. Kimpsut ja kampsut kokoon ja ajaminen alkaa. Matkalla Kapellskäriin pysähdyimme Setningalla melomaan. Paikka oli kuvankaunis ja melonta mielenkiintoista creek-melontaa (koskessa on lohkareita, kiviä ja paikoitellen vähän tilaa).

Hienoin ja pelottavin paikka oli jylhä kanjoni. Minulta menivät pasmat sekaisin, kun tajusin, että kanjonin seinämää on kiivettävä viitisentoista metriä ylöspäin, jotta voi ennakkotarkistaa kosken. Syyllisenä tähän olivat päivä päivältä hitaasti kasvanut henkinen koskijännitys ilman vapaapäiviä, aiemman yön keskinkertaista huonommat unet, pieni nälkä sekä vuodentakainen aito vaaratilanne eräällä Ruotsin tunturilla. Suurin tekijä taisi kuitenkin olla se, että en ollut ajatuksissani varautunut kiipeämiseen. Pääni pysyi kasassa kokeneempien melojien rauhallisuuden ja opastuksen ansiosta. Koskestakin selvisin.

Erityismaininnan ansaitsee viimeiset 20 metriä Setningan reitillä. Paikalla oli kolmosen möläys, ja minulla energiat monella tasolla vähissä. Totesin kuitenkin, että tuosta kyllä voidaan mennä ja niin meninkin. Laskulinja sen sijaan… sanotaanko että siihen sisältyi kaatuminen heti alussa, syvä ylätuki ja kiven yli booffaaminen kylki edellä. Ei kovin yllättävä lopputulos lähtökohdat huomioiden, mutta enpä ainakaan uinut.

Loppupäivä ja yö kului autossa istuen, torkkuen ja kärsien. Ajoimme todella myöhään yöllä. Ensimmäistä kertaa reissussa Pesonen aidosti tiuski, eli on hänenkin pinnalla rajansa. Yövyimme uimarannalla. Itse nukuin ilman telttaa, koska en jaksanut alkaa pystyttämään.

Lauantai 9.7.

Aamuherätys oli kuudelta muutaman tunnin unien jälkeen. Löysin kengästäni ison etanan. Eipä siinä, tavarat autoon, auto lauttaan ja buffettiin tankkaamaan. Siitä saunomaan, päiväunille ja taas buffettiin. Illalla lautta oli satamassa. Tavarat Pesosen autosta uskolliseen Corollaani. Hieman puolenyön jälkeen olin kotona Tampereella.

Maanantai 18.7.

Taas melomassa koskessa 🙂

Jälkipohdintoja

• Koskimelonnassa parasta on veden ja melojan välinen vuorovaikutus. Se tunne, kun koski mylvii alla ja itse poukkoilee päällä. Melonta pitkässä koskessa on tavallaan kestävyysurheilulaji. Tällainen pitkäkestoinen koskimelonta tuntuu kehossa todella hyvälle.
• Pirkanmaalla on mahdollista harjoitella tarvittavat taidot Norjan helpomman pään koskireissuja varten. Jyväskylän Kapeenkoski ja Konnekoski ovat myös hyviä.
• Vastavirtastartti, lossaaminen ja akanvirtaan melonta on hyvä harjoitella suomessa kuntoon.
• Koskieskimo säästi minut noin 10 kertaa uimiselta. Vilppulankosken hontto ja vaikeimmat akanvirrat on hyvä paikka harjoitella.
• Kajakin hinaaminen onnistuu ehkä parhaiten yhdellä slingillä ja yhdellä sulkurenkaalla.
• Koskessa uimista kannattaa harjoitella, myös aallokossa. Uiminen pitkässä koskessa on mukavampaa ilman paniikkia.
• Vesillä on aina oltava mukana juotavaa ja syötävää. Esimerkiksi pähkinöitä ja litran limsapullo.
• Veden lämpötila vaihteli hieman 10 asteen molemmin puolin. Meloessa käytin neopreenihanskoja ja keinokuituista kypärämyssyä. Anorakki-housut -yhdistelmä toimi ok näillä lämpötiloilla. Vettä tuli hitaasti sisään löystyneistä manseteista ja anorakki-housut – liitoksesta.
• Käytin alla villasukkia, pitkähihaista fleecepaitaa ja keinokuituisia urheilukerraston housuja. Käytännössä tunnin aallokkomelonnan jälkeen alla olevissa vaatteissa oli selvää kosteutta. Uimisen jälkeen vaatteet olivat märkiä, mutta vesi ei puvun sisällä höllynyt 200 m uinninkaan jälkeen.
• Lämpimät vaatteet heti melonnan jälkeen päälle laitettavaksi tekevät olosta mukavan.

Altti Kurki